Viime yön aikana oli viimeisetkin lumet sitten kadonneet. Nyt ulkona vallitsee pimeä, sateinen sää; lumen tuomasta valosta ja valkeudesta ei ole enää tippaankaan jäljellä.
Ankea on ja synkkä on edelleen mielikin, päivän piristystä toi ihanan ystäväni vierailu aamulla. Tuntuu paljon paremmalta, kun saa jollekkin puhua, jollekkin sellaiselle ihmiselle joka jaksaa kuunnella ja tukea.
Viime yönä nukuin ilman hevoskuurin kokoista särkylääkemäärää, eka kerta pitkiin aikoihin! Olin varmaan niin väsynyt, että edes kipu ei jaksanut valvottaa. Aamulla olikin sitten taas turvauduttava vahvempiin trobbeihin.
Opiskelut ovat nyt sitten tauolla, ja seuraavan kerran ajattelen opiskeluita ensi vuoden puolella. Valmistumiseni tulee näillä näkymin siirtymään puolella vuodella eteenpäin, sillä sen verran olen jäänyt tämän syksyn sairastelun takia jälkeen. Joululomalla kyllä lupasin uppoutua opinnäytetyöhön, se olisi saatava hyvällä alulle ensi vuoden alussa viimeistään.
Tässä viime päivinä on ennättänyt pohtia yhtä sun toista asiaa. Oma sairastuminen on kyllä ihmiselle melkoinen kriisin paikka. Huomaakin, kuinka haavoittuvainen ja hauras sitä voikaan olla. Ja sitä ei mieli meinaa jaksaa ymmärtää. Asian läpikäyminen vie aikaa, mutta antaa varmasti myös jotain hyvääkin. Uskon, että omassa tulevaisuuden työssä ymmärrän paremmin ihmisiä, jotka tarvitsevat tukea ja apua elämän kouliessa heitä. Olenhan itsetkin saanut kokea jotain sen kaltaista omassa elämässäni.
Tänään lähden pois asuinkaupungista, tuntuu, että täytyy saada nyt jotain uusia maisemia ja asioita ympärille. Nyt ei tarvinnut sitten enää pakata lenkkaraita tai sykemittari mukaan joululomalle, juoksuvarusteet olen haudannut syvälle kaapin perälle...