Sain ystävältäni kortin, jossa luki  virke:
Se mitä olet vuosikausia rakentanut, voi tuhoutua yhdessä yössä.
Rakenna siitä huolimatta.

Tuo ajatus koskettaa minun tämän hetkistä elämääni suuresti, tällä hetkellä tuntuu, että olen tippunut korkealta, aivan yllättäin. Elämääni monia vuosia hallinnut rakas harrastus, juokseminen, on saanut ikävän päätöksen. Lääkärin kirjoittamassa epikriisissä lukee, että lääkärin mielestä laji pitäisi lopettaa ja vaihtaa kevyempään lajiin. Niimpä, kun se tapahtuisikin vain tuosta noin, sormia näpsäyttämällä.
Suru on valtaisaa, eikä ajatukset meinaa millään ymmärtää. Vielä syyskuun alussa uskoin juoksevani kuun lopulla maratonin, kunnes vain paria viikkoa ennen kisaa iski yöllä salamana kova kipu lonkkaan.
Sen jälkeen se sitten onkin ollut menoa, lääkäriltä toiselle juoksemista, kunnes lähes 3kk kestäneen kivun ja tietämättömyyden jälkeen selviää lonkassa olevan viitteitä murtumasta. Hoitoa ei ole, ainut ratkaisu on kuulemma lepo, LEPO, sitähän tässä on jo tullut tehtya monta kuukautta!!!

Olen nyt sitten sairauslomalla äkillisen shokkitilan vuoksi. Pari viikkoa voi mennä, ennen kuin kriisistä johtuvat oireeni helpottavat, eli unettomuus, pahoinvointi ja rytmihäiriöt. Juokseminen on siis ollut minulle aikamoisen rakas harrastus, sillä sen verran pahasti sen menetys satuttaa. Lisäksi olen katkera, todella katkera siitä, että miksi juuri minä?! Olenhan aina halunnut elää terveellisesti ja huolehtinut hyvinvoinnistani, miksi juuri minulle pitää käydä sitten näin?
Pientä toivon kipinää pitää yllä ensi viikolla urheilulääkärin luona vierailu. Oi jospa hänellä olisi edes vähän mahdollisuutta antaa toivoa siitä, että joku kaunis päivä saisin vielä juosta.

Elämä voi heittää kuperkeikkaa, yks kask yllättäin. Eniten satuttaa kyllä nämä kommentit, kun sanotaan, että heij, se siis on vaan yksi juoksuharrastus, tai että maailmahan on pullollaan muita harrastuksia. Mutta minä sanon, että vain toinen juoksija voi ymmärtää, miten lajiin voi todella kiintyä. Ja sen menettäminen sattuu, sattuu todella paljon. Harrastus, jonka kanssa on elänyt monia, monia vuosia, niin tuskin kukaan ihminen on niin vahva, että pystyy hetkessä hyväksymään siitä luopumisen.

Se on vain niin, että elämä on aina arvaamatonta. Eteenpäin on mentävä, ja rakennettava uusia haasteita ja unelmia. Sen vain tahdon sanoa, että oma terveys on asia, joka merkitystä ei kannata aliarvioida. Onneksi emme voi tietää etukäteen, mitä huomenna tapahtuu.